Tarkkailija
Aloin tarkkailemaan häntä päivittäin siitä asti kun näin hänet kuin unessa. Se utuinen unentapainen ei unohtunut minulta koskaan.
Hän oli kaunis goottityttö ja hän piti mustista vaatteista. Hiuksetkin olivat pitkät ja mustat. Naama ehkä hiukan liian puuteroitu. Se sai hänet näyttämään turhan kalpealta. Erityisesti mustaksi maalatut huulet ja silmänympärykset korostivat sitä entisestään. Jotain erityistä hänessä silti oli.
En ollut saanut hänestä oikeastaan mitään selvää kuvaa tarkkaillessani häntä, sillä hän ei muita ihmisiä tapaillut, eikä näin ollen myöskään juurikaan puhunut. Hän ei kuitenkaan voinut tietää, että minusta hän saisi samanmielisen seuralaisen.
Sen verran kuitenkin tiesin, että hän tykkäsi vaellella hautausmailla yksinään pimeässä. Hän lienee ollut hyvin synkkämielinen. Se sopi itsellenikin.
Eräänäkin pimeänä syysyönä hän raotti hautausmaan mustaksi maalattua painavaa rautaporttia saranat naristen. Ääntä hiukan säikähtäen hän vilkuili muutaman kerran ympärilleen. Itse tulin perässä ja hyppäsin vaivattomasti sen ylitse.
Hän vaelsi hitaasti pitkä musta goottihame laahautuen ison ja vanhan hautausmaan poikki päätyen uusgoottityylisen mausoleumin eteen. Tällä kertaa lähestyin häntä tavallista lähemmäksi kuin hitaasti leijuen. Toivoin salaa hänen ehkä jopa huomaavan minut.
Pysähdyin kuitenkin jonkin matkan päähän hänestä. Ei hän olisi minua voinut pimeydeltä millään nähdä, vaikka toivoinkin toisin.
Hänen päänsä vaikutti vaipuvan alas ja käsien kuin hapuilevan vaatteidensa kätköistä jotain. Sitten kuului kilahdus. Ja heti perään kilahdusten sarja. Toinen käsi nousi ja pystyin erottamaan siinä ison tummanpuhuvan avaimen.
Yllätyin, mutta uteliaisuuteni sai minut terävöittämään aistejani.
Hän lähti astelemaan kohti mausoleumin porttia hitaasti, mutta varmanoloisesti kuin olisi kotiinsa mennyt. Hän avasi sen ja kun hän kääntyi sulkemaan sen, hyppäsin säpsähtäen ison hautakiven taakse piiloon. Hän pysähtyi ja katsoi suuntaani kuin olisi nähnyt tai aistinut jotain.
Kuitenkin hän jatkoi kulkuaan kohti mausoleumin jykeviä puuovia. Avain kääntyi vaivoin ikivanhassa rautalukossa kuin sitä ei olisi käytetty aikoihin.
Oven naristessa hitaasti auki hänen leveät hihansuunsa hulmusivat ja hameen helmat lepattivat ilman virratessa oviaukosta villinä kuin vanki vapautuessaan. Hän astui sisään arvokkain askelin kuin olisi tehnyt sen hyvin monta kertaa ennenkin.
Ovi jäi häneltä puoliksi raolleen, joten hiivin nopeasti portin ohi oven suulle tarkkailemaan tilannetta. Kurkistin varovasti sisään. En nähnyt mitään hämärässä mausoleumissa, mutta kuulin jotain kuin kiveä olisi raahattu toisen päällä.
Yritin varovasti raottaa ovea, jotta pääsisin sisälle asti. Jostain syystä ovi tuntui aukeavan yllättävän vaivattomasti kokoonsa nähden, eikä se pysähtynyt heti päästettyäni siitä irti.
Kiven raahautumista ei kuulunut enää ja etenin mahdollisimman äänettömästi mausoleumin sisälle.
Olin erottavinani mausoleumin hämärässä puoliksi suljetun kaksoissarkofagin. Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Häntä ei näkynyt missään, joten uskaltauduin kurkistamaan sarkofagin sisään. Avoin puoli oli tyhjä, mutten nähnyt hämärässä mausoleumissa toisen puolikkaan sisältöä.
Äkkiä oloni muuttui väsyneeksi ja minua alkoi ramaista niin, että päätin ottaa torkut sarkofagissa.
Nukahdettuani kivinen raahautumisääni alkoi taas, mutta hiljaisempana kuin aikaisemmin. Hiljaisena, etten heräisi siihen.
Tietämättäni sarkofagin toiselta puolelta tyttö hymyili minulle, kääntyi suuntaani ja antoi pusun poskelle. Sitten hän käpertyi kainalooni ja jatkoi uniaan.
Hämärässä mausoleumissa jäi minulta huomaamatta myös kivikanteen ikuistetut nimet. Toinen niistä oli omani.
Aku