Tuskallinen rakkaus
Nainen makasi sairaalassa kuolinvuoteellaan. Kalliita sormuksia kädet vieläkin puolillaan, vaikka hän oli yli 80-vuotias. Itsekin ihan kohta. Hän oli nuoruudessaan ollut melko villi. Varmaksi en tiennyt, mutta olin käsittänyt hänellä olleen useita poikaystäviä teinivuosinaan. Lyhyitä juttuja, jotka päättyivät ennenkuin koskaan ehtivät kunnolla edes alkaakaan.
Ulkonäöstään hän oli aina pitänyt huolen. Vielä kuolinvuoteellaankin hänellä oli hieman ripsiväriä ripsissään ja huulipunaa ryppyisissä huulissaan. Miedon hajuveden tuoksun pystyi vaivoin aistimaan paksun peiton alta. Hän oli aina tykännyt koreilla melko vaativaan makuun. Aika oli silti rypistänyt hänenkin ihoaan.
Olimme tavanneet aikoinaan saman kylän pihalla jo silloin kun olimme olleet vielä lapsia. Itsekin olin ollut häneen joskus teini-iässä melko ihastunut ja oli välillämme joskus ollut jotain pientä sutinaakin. Se tosin oli loppunut lyhyeen, sillä hän lähti ison rapakon taakse Ameriikkaan isoon maailmaan.
Kolmenkymmenen vuoden jälkeen hän palasi miehineen ja perheineen isolla bensasyöpöllä. Olin tuolloin ollut hieman jopa mustasukkainenkin hänestä, mutta olin saanut pidettyä tunteeni piilossa. Sittemmin oli yhteydenpitomme vain yksinkertaisesti lopahtanut.
Minä pitkän uran telakalla tunnollisesti tehnyt metallimies. Raskasta työtä aamusta iltaan. Kärsinyt lamat ja taantumat, mutten silti koskaan ollut potkuja saanut, vain pitkiä lomautuksia lähes itsemurhan partaalle. Selkävaivojen takia päässyt ennenaikaiselle sairaseläkkeelle. Kaiken tämän läpi käynyt yksin. Ei koskaan ollut aikaa etsiä sitä tiettyä. Kaikki joulut ja juhannukset yksin mökillä keskellä metsää.
Toista oli elämä sinulle ollut. Oli elämänkumppani ja perhe kaikkine iloineen ja suruineenkin. Oli hieno monikerroksinen kartano ja kaksi autoa talleineen. Kaikki oli tosin jo myyty suomeen muuton takia vuosia sitten. Mutta sehän merkitsi vain sitä, että rahaa oli suomen hintatasoon nähden ruhtinaallisesti.
Huoneen ovi loksahti ja avautui. Hoitajapukuinen nainen asteli sisään jonkinlainen kansiontapainen käsissään. Itsevarmoin rutiininomaisin askelin hän kopisteli sängyn vierelle ja näytti tarkistavan jotain numeroita ja merkintöjä sängyn vierellä olevasta laitteesta verraten niitä kansion vastaaviin merkintöihin. Lopuksi hän hymyili ja sanoi kaiken olevan niin hyvin kuin vain tilanteeseen nähden voi olla. Sitten hän kopisteli samanlaisin askelin pois ja sulki oven perässään.
Katsahdin ihmetystä täynnä takaisin naiseen.
- Mutta missä on tuo elämäsi ihminen muuten nyt? Ja miksi kutsuit minut tänne nyt? Olin todella ihmeissäni yhteydenotosta, sillä emme olleet olleet yhteyksissä vuosikymmeniin.
Hän ojensi minulle vaivalla käsi vavisten vanhan ja haalistuneen mustavalkovalokuvan. Siinä oli hän perheineen monta kymmentä vuotta takaperin. Kuva oli mitä ilmeisemmin napattu jossain tasokkaassa ameriikkalaisessa valokuvaamossa silloin kun rahaa oli alkanut olla.
- Katso tarkkaan vanhimman pojan silmiä ja leukaa. Hän sanoi hiljaisella vakavalla äänellä ja katsoi minua suoraan silmiin.
- Se on siinä vasemmassa reunassa eturivissä.
Tokihan minä sen siitä löysin ja osasin päätellä heti ketä hän tarkoitti. Katsoin silti salaa ensin hänen kauniita kasvojaan ja saatoin jopa päästää pienen lähes äänettömän huokauksen.
Tuijotin valokuvaa ja päädyin lopulta vilkaisemaan siinä olevaa nuorta poikaa.
- Mitä näistä silmistä ja leuasta?
Hän ei vastannut. Käänsin katseeni hölmistyneenä häneen ja näin heti elon paenneen hänen silmistään. Hän oli niin kaunis vieläkin ryppyisistä kasvoistaan huolimatta. Suljin kädelläni hänen silmänsä ja pidin hänen kädestään kiinni molemmin käsin täysin hiljaa. Se oli vieläkin lämmin. Suljin silmäni hetkeksi. Muutaman kyyneleen saattoi erottaa silmistäni. Sitten kävin ilmoittamassa hoitohenkilökunnalle tapauksesta.
Kotona kaivoin valokuvan nahkatakin povitaskusta ja katsoin uudestaan tarkemmin esikoisen silmiä ja leukaa. Sitten ryntäsin olohuoneen tummaksi petsatulle piirongille. Vedin alimman laatikon auki ja kaivoin esille ikivanhan valokuva-albumin. Selailin sitä nopeaan tahtiin. Värikuvat vaihtuivat mustavalkoisiin. Pysähdyin lopulta omien lapsuuden kuvien kohdalle ja lyyhistyin polvilleni lattialle. Kyyneleitä tulvahti poskelleni.
Kaikki nämä vuosikymmenet yksin vain siistä syystä, etten aikoinani edes yrittänyt estää häntä lähtemästä ja etten ujoudeltani uskaltanut kertoa syvimmistä tunteistani häntä kohtaan.
Aku