Vesisadetta
Mies käveli aavistuksen laahustaen ympäri lähikaupan kapeita käytäviä. Hän teki rutiininomaisen kierroksensa tavallista hitaammin. Hän oli masentunut. Sitä hän ei tosin olisi halunnut näyttää kenellekään.
Kassalle saapuessaan mies näki jälleen saman mielestään ylipirteän ja siksi jopa typerältä vaikuttavan kassaneidin. Tätä hän ei olisi missään nimessä juuri nyt halunnut nähdä. Miksei voinut olla esimerkiksi se kolea ja totinen miesmyyjä, joka ei turhia sanoja päästellyt suustaan. Vain ne pakolliset kohteliaisuudet.
Kassaneiti oli muka ilahtuvinaan miehen nähdessään ja takahuoneessa vuosien varrella vaivihkaa harjoiteltu tekohymy nousi kuin itsestään hänen huulilleen.
- Huomenta! Mitä kuuluu?
No voi vittu, tollasta just nyt kysellä, mies ajatteli. Hänen äitinsä oli kuollut muutamaa kuukautta aikaisemmin. Hautajaiset olivat olleet hänelle yllättävän raskas kokemus. Hän oli kuvitellut itseään kestävämmäksi ja ehkä aavistuksen kylmemmäksi. Muttei hän ollut päässyt yli siitä vieläkään täysin.
Toisin oli asia ollut isän hautajaisissa viisi vuotta sitten. Ukko oli vetänyt aina ylettömät määrät viinaa aina viikonloppuisin ja joka lomakausi. Tupakkaa paloi niin paljon, että oli oikeastaan ihme kuinka pitkään hän oli elänyt.
Liekö juuri tämä äidin lähdön aiheuttama suru ollut syynä tyttöystävän lähtöön toisen miehen kanssa reilu viikko sitten. Ei muka juttu toiminut enää. Etupihalta oli joku volvokuski hänet noukkinut ja sen jälkeen oli volvo kiitänyt hurjanlailla pois. Eikä sekään intiimi näky paljoa jättänyt arvailemisen varaan, joka tapahtui heti autoon nousun jälkeen.
Vai oliko syy kenties siinä, ettei mies ollut lapsiakaan pystynyt tuottamaan. Lääkäri oli todennut suorin sanoin vian olevan miehessä.
Samalla reissulla häneltä oli otettu myös verikoe, jossa oli aluksi sattunut jokin sekaannus sairaalan laboratoriossa. Terve mies piti olla, mutta jo kolmen päivän päästä lääkäri oli pyytänyt yllättäen mahdollisen pikaisesti luokseen. Jatkotutkimuksissa oli selvinnyt melko pitkälle edennyt eturauhassyöpä. Siitä parantuminen olisi ollut erittäin epätodennäköistä. Elinaikaa hänellä oli vuosi, erittäin hyvällä tuurilla jopa kaksi.
Eipä hänellä ollut oikein ketään tuttua tai edes tuntematonta kenelle purkaa tuntojaan. Hänen isoveljensä istui jo toista vuotta Naarajärven vankilassa huumausaineen käyttörikoksesta. Se oli ottanut isän kuoleman huomattavasti raskaammin kuin hän itse. Siihen asti se oli käyttänyt huumeita vain harvoin. Hautajaisissa se ei ollut edes pystynyt kantamaan arkkua hallusinaatioiltaan. Se oli nähnyt ties mitä hirviöitä kirkon värikkäissä ikkunamaalauksissa.
Muita sisarruksia hänellä ei ollut. Ainut äidin puolen serkkukin oli halvaantunut rajussa liikenneonnettomuudessa joitakin vuosia sitten. Iskut päähän ja selkään olivat vieneet tunnon jaloista ja puhekyvynkin osittain.
Hän huomasi seisovansa edelleen hymyilevän kassaneidin edessä kuin transsiin vaipuneena.
- Noo, vähän nuhaa ollu. Hän sanoi vaisusti ja koitti edes pientä hymyä saada kasvoilleen.
- Joo, sitä on liikkeellä. Kassaneiti vastasi mutristaen huuliaan ymmärryksen merkiksi kuin tietäen, kuinka ikävää sellainen nuha voi olla.
Aku