Kohtalokas rakkaus
Mustat vankkurit
Neljän hevosen vankkurit vierivät kylän pääraittia pitkin rauhalliseen tahtiin. Rattaat olivat kiiltävät ja mustat. Tämä tarkoitti sitä, että kylänraitilla naiset patistelivat lapset sisätiloihin ja miehet keskeyttivät työnsä ja nousivat tuijottamaan vierasta näkyä.
Yleensä kun tämänkaltaiset synkältä vaikuttavat vankkurit ajoivat kylään, väki kerääntyi katsomaan jotain kättä pidempää käsissään tai vähintäänkin jossain lähistöllä piilossa. Oli kuokkaa ja kirvestä, hankoa ja puukkoa. Ihan vain kaiken varalta.
Tällä kertaa vaunut vain lipuivat rauhallisin elkein kylän läpi. Väki kyllä tunnisti nämä kyseiset vankkurit hyvin. Ne kuuluivat von Bickenbachin ilkeämieliselle kreiville, eikä ne niin hirveän pelottavat enää olleet siitä syystä. Kreivi ei ollut koskaan aiheuttanut kyläläisille minkäänlaisia ikävyyksiä. Silti hän jo pelkällä läsnäolollaan aiheutti pelonsekaisia tunteita kylän väessä.
Elettiin vuotta 1307 pienessä Boppardin kylässä, joka sijaitsi nykyisen Saksan alueella Boppardin pikkukaupungin kohdalla Rhein-joen varrella.
Rattaat katosivat metsän siimekseen ja väki hajaantui pikkuhiljaa takaisin kesken jääneisiin puuhiinsa. Osa porukasta sylkäisi vankkureiden suuntaan niiden mentyä jo aikoja sitten ennen palaamistaan töihinsä.
Kylän päivärutiinit olivat varsin rauhalliset. Sen keskeytti vain tuollaiset mystiset mustat vankkurit.
Jo vuosia sitten erakoitunut kreivi itse viihtyi palvelusväkineen linnassaan muutaman kilometrin päässä kylästä vuoren kupeessa.
Kylällä kiersi huhu kreivistä, jonka mukaan hän oli aikoinaan rakastunut tulisesti johonkuhun kylän nuorista naisista. Nainen oli hyljännyt tämän tylysti kieltäytymällä turhankin pikaisesta kosintayrityksestä. Sen jälkeen hän oli vain muuttunut mustaksi ja synkäksi ja rakennuttanut itselleen linnan.
Pian sen jälkeen hänen oli ollut pakko palkata henkilökuntaa hoitamaan linnan arkiaskareita. Ei hän heitä piheyksissään montaa kuitenkaan palkannut. Hovimestari sai hoitaakseen myös hevosvankkureiden ohjastamisen ja taloudenhoitajalle annettiin myös kokin taakka. Kaikki tämä oli tapahtunut jo toistakymmentä vuotta sitten.
Henkilökuntansa kanssa kreivi pysytteli asiallisissa väleissä, eikä hän koskaan maininnut, saati kysynyt mitään henkilökohtaista. Eikä hänen koskaan nähty hymyilevän.
Vuosi rauhallista hiljaiseloa vierähti varsin vikkelästi niin kylässä kuin kreivin linnassakin.
Koitti vuoden 1308 alkukesä. Tähän aikaan vuodesta kylässä oli tapana pitää jos jonkinlaista kesäjuhlaa. Säiden salliessa tietenkin. Tänä vuonna asia oli toisin. Sää oli ollut aluksi kaksi päivää kolea ja pilvinen. Sitten olivat alkaneet sateet, jotka nekin olivat kestäneet kaksi päivää. Lopulta sää oli äitynyt synkäksi ukkosmyrskyksi.
Kylällä paettiin asuintaloihin sateita suojaan ja värjöteltiin ryijyjen alla ukkosenpelossa toisiaan vasten. Kylän väki yleisesti luuli kreivin säätäneen loitsimalla sään ikäväksi. Sää oli kuin kreivi itse, ikävä ja synkkä. Tästä kerrottiin toinen toistaan pelottavampia kauhutarinoita, joita erityisesti lapset säikkyivät. Kaikissa tarinoissa oli tosin eräs omituinen kääntöpuoli. Jokaikisessä tarinassa muistettiin aina paljastaa tavalla tai toisella seikka, jonka mukaan kreivi ilkeämielisyydellään myös suojeli kylää ulkopuolisilta vihollisilta ja ties miltä olioilta.
Seuraavana iltana sade lakkasi kuin taikaiskusta. Aurinko alkoi porottaa ja pilvet kaikkosivat tyystin. Kyläläiset ryömivät koloistaan ihmettelemään säänmuutosta.
Tuossa päivässä totta tosiaan oli jotain todella taianomaista, sillä kreiviä ja hänen henkilökuntaansa ei nähty sen koommin ajamassa kylän poikki vankkureillaan. Kukaan ei tosin uskaltanut mennä linnaan katsomaan, näkyikö kreiviä siellä. Kukaan ei edes halunnut ajatella sellaista asiaa.
Löytö
Vuonna 2010 kauniina elokuisena iltana juuri rakastunut suomalainen nuori pari oli matkustanut Tšekkeihin. He olivat käyneet reissullaan Prahan luukirkossa ja olivat nyt matkalla Pariisiin. He olivat tosin Frankfurtissa hieman sekoilleet reiteissään ja löysivät itsensä lopulta Boppardin pikkukaupungista.
Nainen vaikutti ihastuneen pikkukaupungin rauhalliseen idylliin ja hän ehdotti yöpymistä siellä jossain kivassa pienessä hotellissa. Alkoi olla jo ilta, joten mies suostui pyyntöön. He jatkaisivat matkaansa vasta aamulla.
Aamun sarastaessa nainen oli herännyt miestä ennen ja hiippaillut huoneen ikkunaan. Hän vain katseli ulos aukinaisesta ikkunasta ja ihaili omasta mielestään todella rauhallista kyläidylliä, jonka hän kuvitteli pysyneen samana jo satojen vuosien ajan.
Hennot vaalean vihertävät ikkunaverhot heiluivat vienosti leppeässä kesäsäässä. Ne päästivät lähes kaiken auringon valon lävitseen huoneeseen, joka suorastaan kylpi auringonvalossa. Linnut lauloivat ulkona ja se auttoi osaltaan tunnelman luomisessa. Se sai naisen hymyilemään sellaista tyytyväistä hymyä, jonka vain molemminpuolinen tosirakkaus sai aikaiseksi.
Nainen sulki silmänsä ja veti pitkään ilmaa sisäänsä kuin yrittäen ottaa kaiken mahdollisen ilon irti hetkestä. Sitten hän avasi silmänsä ja hänen otsansa kuin aavistuksen verran rypistyi kummastuksesta. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja jäi vain tuijottamaan miestään, joka oli edelleen täysin unessa.
Nainen ei kuitenkaan raaskinut herättää miestään, joka näytti uinuvan tyytyväisenä puhtaan valkoinen peitto puoliksi lattialla ja jalka röhnöttäen keskellä sänkyä paljastuen kokonaisuudessaan peiton alta. Joten hän vain kääntyi takaisin katselemaan ulos ikkunasta. Lopulta hänen silmänsä tapasivat maisemasta kaukaa vuoren rinteeltä tumman, lähes mustan rakennuksen.
Opastettu kierros
Liekö nainen ollut hieman määräilevä luonne, mutta joka tapauksessa nuori pari oli päättänyt tutustua tummanpuhuvaan linnaan. Heidän onnekseen siellä järjestettiin opastettuja kierroksia päivittäin riippuen turistien määrästä.
He pääsivät päivän viimeiselle kierrokselle ja olivat ainoat osallistujat. Vaikka kierroksen vähimmäismäärä alittuikin, ei opas kuitenkaan kieltäytynyt esittelemästä paikkoja. Itseasiassa tilanne oli hänestä päinvastoin, hän jopa paloi halusta esitellä linnaa, sillä nyt hän pääsisi kertoilemaan huomattavasti yksityiskohtaisemmin linnaan liitettyjä taruja.
Aluksi katseltiin linnan uljasta pääporttia ulkoapäin. Muualta ulkoapäin linnaa ei voinut nähdä läheltä, sillä se oli rakennettu jyrkkään rinteeseen ja pudotusta alas rotkoon oli arviolta kymmeniä metrejä ellei jopa satoja. Linnaan ei yksinkertaisesti päässyt muuta reittiä kuin pääportista ilman vuorikiipeilijän varusteita ja monivuotista kokemusta.
He astelivat hitaasti hapuroivin askelin sisälle linnaan katsellen samalla ympärilleen kummastusta täynnä. Opas kertoili linnan historiaa. Hän sisällytti esitykseensä paljon sellaista, minkä hän olosuhteiden pakosta jätti yleensä kertomatta suuremmille ja ärsyttävän äänekkäille turistilaumoille.
Perimätietona oli säilynyt myös muutamia huhuja ennen muinoin linnassa asuneesta von Bickenbachin kreivistä. Opas kuin itsekkin säikkyi näiden tarinoiden kohdalla. Hänen ilmeensä oli jotenkin arka ja poskille nousi häivähdyksenomaiset läikät punaista.
Hän oli kuullut tarinat linnasta ja kreivistä jo lapsena, olihan hän itsekkin paljasjalkainen Boppardilainen. Ehkä hänelle vain muistui mieleen se lapsena koettu pelko, jonka tarinat olivat aikoinaan aiheuttaneet.
Nuori pari kuunteli kuin lumottuina kreivin tarinaa ja hämmästeli hänen mystistä katoamistaan.
Vuoteen 1309 asti Boppard oli ollut valtakunnankaupunki, jolla oli ollut oma sijansa valtiopäivillä. Sen jälkeen asiat olivat muuttuneet nopeasti vain ikävämpään suuntaan. Rauhallinen kyläidylli oli hajonnut selittämättömästi ja siihen asti niin iloinen ja rauhallinen kylänväki oli muuttunut ilottomaksi ja riiteleväiseksi ihmislaumaksi. Aikaisemmin joka vuosi järjestettyjä iloisia kesäjuhlia ei enää järjestetty kertaakaan.
Ulkona jyrähti. Opas hiljeni ja vaikutti kalpenevan. Hän katseli huolestuneennäköisenä ylös linnan korkeimmassa hallissa. Nuori pari vilkaisi hämmästyneenä toisiaan.
Opas tuntui lopettavan kierroksensa kesken. Hän aikoi poistua linnasta ja kehoitti myös nuorta paria poistumaan, vaikkei hän niin suoranaisesti käskenytkään. Olihan turisteilla yleensä kierroksen lopuksi ollut mahdollisuus kierrellä vapaasti merkityillä alueilla linnan sisällä.
Nuori pari ei ollut taikauskoinen. Lisäksi heitä molempia kiinnosti nähdä linnan jokainen soppi ja kolo. He halusivat saada tarkan kuvan siitä, millaista elämä oli linnan kukoistuksen aikaan ollut.
He kiertelivät käsi kädessä linnan halleja ja labyrinttimäisiä käytäviä. Erään pienehkön ja vaatimattomalta vaikuttavan salin kohdalla ulkona jyrähti ukkonen todella lähellä. Jostain salin yläosan kapeista ikkunoista pääsi sisään myös kirkas välähdys.
Molemmat heistä hätkähtivät äkkinäistä ääntä ja nainen vaistomaisesti melkein kuin repien hamusi käsillään poikaystävänsä kainaloon suojaan.
He astelivat aroin askelin pienestä ovettomasta oviaukosta seuraavaan huoneeseen. Se oli linnan kirjasto. Ainakin se sisälsi metreittäin kirjoista notkuvia hyllyjä. Hyllyjä oli joka seinällä paitsi sillä, jossa oviaukko sijaitsi.
Ukkonen ulkona tuntui yhä vain yltyvän, mutta jostain syystä sitä ei huomannut kirjastossa juuri lainkaan. Tästä syystä nuoret jäivät tutkiskelemaan huolettomanoloisina pölyisiä ja hämähäkin seiteistä täyttyneitä kirjoja.
Mies aikoi ottaa uteliaisuuttaan sattumalta yhden kirjoista varovasti tutkittavakseen. Vetäessään kirjaa se tuntui pysähtyvän tiettyyn kohtaan, joten hän riuhtaisi sitä hiukan voimakkaammin. Samassa koko hyllyosio painui seinän sisään ja kääntyi sivuun.
Pari katsoi toisiaan ja samassa huoneessa välähti todella kirkas valo. Linnan kolkoista käytävistä kumpusi ukkosen jyrähdys voimakkaana kuin se olisi aluksi kerännyt voimia linnan jokaisesta huoneesta. He säpsähtivät ja ottivat muutaman säikyn askeleen eteenpäin.
Heidän edessään avautui portaat jonnekin alas pimeään. Mies edellä he astelivat käsi kädessä varovasti eteenpäin. Hän kaivoi taskustaan avaimenperän, jossa oli pieni tehoton ledilamppu. Sen avulla he näkivät juuri ja juuri mihin astua.
Ilmeisesti ulkona pamahti jälleen, sillä hämärässä käytävässä jylisi taas. Ääni tuntui tulevan heidän takaansa kuin se olisi ollut jonkinlainen eteenpäin työntävä voima. Se sai heidät astelemaan hieman nopeammin, vaikkei kummallakaan ollut oikeastaan mitään hinkua nähdä käytävää enää sen enempää.
He pysähtyivät jonkinlaisen portin tai oven eteen. Se aukeni yllättävän helposti pienellä ranneliikkeellä. Raskastekoisen puuoven takaa kaatui kuin ovea vasten nojallaan olleet kolme luurankoa heidän päälleen. He säpsähtivät ja ottivat muutaman nopean askeleen taaksepäin.
Ulkona jyrähti taas ja jälleen ukkosen ääni aivan kuin keräsi itsensä moninkertaiseksi linnan kivisistä seinistä. Se sai heidän housujensa lahkeet lepattamaan. Se sai myös oven heidän edessään sulkeutumaan. Eivät he vielä silloinkaan tajunneet, että myös salaovi heidän takanaan oli lähtenyt liikkeelle.
Sade ulkona lakkasi kuin taikaiskusta. Aurinko alkoi porottaa ja pilvet kaikkosivat tyystin.
Aku