Onnea etsimässä
Koko elämäni olen yrittänyt olla onnellinen. En ole sitä vieläkään. Pieniä onnen hetkiä toki mahtuu lyhyeen historiaani. En tiedä, mikä minut tekisi onnelliseksi. Sanotaan, että onni syntyy pienistä paloista. Mitä hittoa se oikein tarkoittaa? Pitääkö munkit syödä murunen kerrallaan, eikä hotkia samantien koko pullaa?
Jos ottaisin etäisyyttä asioihin, nousisin ilmaan leijumaan, katsomaan asioita todella kaukaa, näkisin kaikki ihmiset samanlaisina. Ei eroa onnellisen ja onnettoman ihmisen välillä. Pellot näkisin tilkkutäkkeinä, jokiuomat ja tiet ohuina mutkittelevina viivoina ja rakennukset erikokoisina leikkipalikoina. Liitäisin vailla päämäärää etsimään onnea. Sinuako? Kuka sinä olet? Missä sinä olet? Kuinka sinut löydän? Mistä tunnistan sinut? Mistä tiedän, että olet se oikea? Jos tiedät olevasi se oikea minulle, voisitko heiluttaa kättäsi, jotta huomaisin sinut kauempaakin yläilmoista. Olen muuten täysin hukassa. En löydä onnea, vaikka se iskisi nyrkillä kasvoihin.
Elämääni katson taaksepäin. Selailen muistikuvia menneistä. Yritän löytää sieltä itseni. Jotta tietäisin, millainen olen. Jotta tietäisin, mistä voisin onneani etsiä. Menneistä löytyykin yllättäen myös kauniita mielikuvia. Onko aika vain kullannut muistot? Vai olenko sittenkin ollut onnellinen joskus? Miksi en muista sitä? Jos näin kerta on, niin siitähän on ehdottomasti otettava opiksi. Jos joskus vielä onnen löydän, haluan olla ajan tasalla ja tajuta olevani onnellinen silloin kun se tapahtuu. Onko onnellisuus siis asennekysymys? Voinko ottaa onnellisuuden asenteekseni? Miksi tätä pohtiessa mieleen tulee niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia?
Jospa etsisin onnellisuutta esimerkkien kautta. Tuo ohikulkeva ihminen näyttää onnelliselta. Näyttää? Eihän minustakaan ulospäin näy, etten ole onnellinen. Vai näkyykö? Saattaahan tuo näkyäkin, muttei se minulle itselle onneksi näy. Monet ihmiset harrastavat asioita. Niitä tavanomaisia. Siitäkö he onnensa repivät? Pitänee itsekin kokeilla jotain lajia joskus. Hyvällä tuurilla se tekee olon hyväksi edes hetkeksi. Ainakin sillä voi saada ajatukset suunnattua muualle. Pois niistä kaikkein ahdistavimmista mielentuotoksista. Jos oikein kunnon munkki käy, saatan jopa saada onnistumisen tunteenkin. Sehän olisi upeaa! Se on yksi niistä munkin murusista. Jos onnen etsiminen on näin helppoa, voinkin marssia suoraan Arnold's donutsiin ja tilata tarjottimen täydeltä munkkeja ja murentaa ne. Laittaa joka ikisen murun yksitellen suuhuni ottaen kaiken irti joka murusta.
Ei, ei se voi noin helppoa olla. On oltava muutakin. Joillekin ihmisille tuntuu riittävän se, ettei tarvitse yksin taivaltaa täällä maailmassa. Jotkut jopa pelkäävät yksin oloa. Onko se onnea? Vai onko se pakkomielteenomainen tapa tukahduttaa pelkonsa vailla aitoutta? En pelkää olla yksin, mutten silti tunne olevani onnellinenkaan. Yksin ollessa olo on helpottuneempi ja tunnen olevani täysin omaitseni silloin. Tämä ristiriita iskee niin kovasti vastaan, että olen lukossa yksinolon ja seurustelun kanssa. Onko onni välttämättä synonyymi rakkaudelle?
Joskus tuntuu, että haluaisin vain lähteä pitkälle matkalle kiertämään maailmaa vailla huolta tulevasta ilman osoitetta. Ajaa tulikuuman autiomaan halki avoautolla niin kovaa kuin auto vaan kehittää hiukset hulmuten. Voi helvetti, miten olisi hiukset sen jälkeen takussa! En tosin voi sulkea pois sitä ajatusta, etteikö siihen apukuskin jakkaralle mahtuisi toinenkin ihminen. Sehän olisi jopa mahtava idea.
Ja paluu todellisuuteen ja nykyhetkeen. Haluan totuuden! Missä se onni oikein luuraa? Olen kyllästynyt tähän arvuutteluun, astu esiin! Nyt heti!
Aku